Vietin uuden vuoden Suomessa ja löysin siellä kirjakaupan alennusmyynnistä Anna Politkovskajan
Demokratian raunioilla -kirjan kolmella eurolla. ”Tuo minun on ostettava!”, ajattelin välittömästi – olinhan kuullut Politkovskajasta paljon, mutta sivuakaan en varmaan hänen omaa tekstiään ollut lukenut. Eniten Politkovskajasta luonnollisesti kirjoitettiin hänen murhansa jälkeen vuonna 2006, kun minä olin vasta aloittanut lukion enkä todellakaan ajatellut vielä silloin jatkavani venäjän opiskelua yliopistossa. Toisin kuitenkin kävi, ja palasin Moskovaan repussani tämä reilu 550-sivuinen pehmeäkantinen nide, joka sisältää Politkovskajan kaksi pääteosta Putinin Venäjä ja Venäläinen päiväkirja.
Aloitin kirjan lukemisen Moskovan metrossa kulkiessani asemalta kotiin. Olin väsynyt junassa nukutusta yöstä ja valmis jatkamaan uniani kotona, mutta kirja piti silmäni auki koko metromatkan. Ensimmäiset vaikutelmani vajaat parikymmentä sivua luettuani pysyivät koko kirjan loppuun asti: Politkovskaja kirjoittaa toimittajan tapaan tarkasti, ihmiskohtalot ovat traagisia, ja kovin positiivista Venäjä-kuvaa tästä teoksesta on vaikeaa saada. Putinin Venäjän johdannon ensimmäisessä virkkeessä Politkovskaja kirjoittaa, että kyseessä on kirja Putinista, mutta eri tavoin kuin Putin lännessä yleensä nähdään. Olin skeptinen, sillä eikö juuri länsimaissa kirjoiteta kriittisimmin Putinista nyt, kun Venäjän media on ahdistettu tai maksettu hänen puolelleen? Totuus kuitenkin kävi pian ilmi, sillä Politkovskajan kuvaamista synkistä venäläisistä ihmiskohtaloista tai toisella puolella olevista röyhkeistä viranomaisista ei tällä tavoin kirjoiteta meidän lehdistössämme tai kirjoissakaan. Politkovskajan teksti on hänen omin sanoin ”pikaisesti muistiinmerkittyjä tunneperäisiä reaktioita elämän laidalta”. Sekin pitää paikkansa, sillä toisin kuin raportoiva toimittaja, Politkovskaja ottaa kirjoissaan selkeästi kantaa hallintoa vastaan ja sen jyräämiksi joutuvien ihmisten puolesta.
Politkovskajan kirjoitusten sisältö koostuu hyvän dekkarin aineksista: on mielenkiintoinen henkilögalleria, hyvän ja pahan välillä tasapainottelemista, mafiaa ja poliiseja sekä lahjontaa, kiristystä ja tappamista tavalla, joka jättää odottamaan, kuka kuolee seuraavassa kappaleessa. Valitettavaa tässä vain on se, että suurin osa tapahtumista on todennäköisesti totta ja tapahtunut oikeille ihmisille Nyky-Venäjällä. Erinomaisesti kirjan suomentanut Nina Saikkonen toteaa jälkisanoissaan, että Politkovskaja ei Venäläisessä päiväkirjassa kirjoittanut siitä, mitä oli syönyt aamiaiseksi tai kuullut naapuriltaan. Politkovskaja kirjoittaa politiikasta, sodasta, demokratiasta (tai pikemminkin sen puutteesta), armeijan julmuuksista, rikollisista ja terrorisminvastaisten operaatioiden ehdottomuudesta. Välillä syvennytään yksittäisten ihmisten tarinoihin, jotka tarjoavat hyvän näkökulman siihen, miten Venäjä kehittyi Neuvostoliiton hajoamista seuranneen sekasorron jälkeen kohti poliisivaltiota. Sen johtaja saattaa ottaa puheissaan esille demokratian ja kansalaisten vapaudet, mutta käytännön toimilla niitä ei juuri turvata, pikemminkin päinvastoin.
Politkovskaja suhtautuu kriittisen realistisesti näkemäänsä ja kokemaansa. Joku voisi ajatella häntä pessimistiksi, sillä pääosin suunta on alaspäin: oikeuslaitos päästää rikolliset kuin koirat veräjästä, jos heillä ovat suhteet kunnossa hallintoelimiin, toisen Tšetšenian sotarikollisia ei välttämättä saada edes oikeuden eteen, valtapuolue Yhtenäinen vetäjä imee muiden puolueiden edustajia puolelleen todennäköisesti raha porkkananaan ja niin edelleen. Välillä näkyy toivonpilkahduksia, kuten demokraattisten puolueiden yhteisiä kokoontumisia, syyttömien armahtamista tai oikeuksiensa vähentämiseen tyytymättömien kansalaisten järjestämiä protesteja. Ne ovat kuitenkin lyhyitä hetkiä, kun pian taas joku oppositiopoliitikko pahoinpidellään, armahdus osoittautuukin vaalitempuksi tai ihmiset palaavat kadulta koteihinsa, kun heille luvataan lisää rahaa. Raha tuntuukin olevan Politkovskajan kirjoituksissa sekä ongelma että ratkaisu. Kaikki vallan kolme haaraa ovat korruptoituneita, ja ihmiset ottavat kantaa reaktiivisesti vasta sitten, kun ongelmat näkyvät omalla tilillä. ”Kun raha puhuu, muut vaikenevat.”
Suurimman osan kirjasta luin vajaan viikon mittaisella matkallani Etelä-Venäjälle. Melko synkälle teokselle hyvää vastapainoa oli ihmisten kohtaaminen matkalla. Heidän kasvoistaan ja puheistaan ei välity tyytymättömyys maan tilaan ja sen johtajaan, ja miksi välittyisikään – monilla heistä menee paremmin kuin 15 vuotta sitten. Useita tuntuu kiinnostavan, mitä Krimin tapahtumista ja ylipäätään Ukrainan kriisistä kirjoitetaan meillä, lännessä. Erästä miestä bussissa huvitti, kun kerroin, että meillä tilanne nähdään käytännössä konfliktina Ukrainan ja Venäjän välillä – Venäjän virallisen totuuden mukaanhan Ukrainan tilanne on maan sisäinen asia. Krimin valtaus nosti Putinin suosion jälleen huippulukemiin, ja valtion näkökulmasta asiaa vastustavat ovat epäisänmaallisia. Olisin voinut vaihtaa bussissa muutaman sanan Venäjän korruptoituneesta mediasta ja sananvapaustilanteesta, mutta koska olin hyväntuulinen ja lomalla, en siinä tilanteessa halunnut alkaa väitellä asiasta. Tosiasia kuitenkin on se, että kriittiset puheenvuorot on vaiennettu joko rahalla tai kovin ottein, ja valtiojohtoinen media tarjoaa perin yksipuolista näkökulmaa tapahtumiin. Niteessä olevat molemmat Politkovskajan kirjat on kirjoitettu kymmenisen vuotta sitten, mikä panee väkisin miettimään, millaista kriittistä tekstiä tämänhetkisestä Venäjän tilasta saisi hänen kaltaisensa toimittaja – ja olisiko se edes mahdollista, ennen kuin hänet hiljennettäisiin. Politkovskajan kirjat ovat samalla sekä rankkaa että mielenkiintoista luettavaa ja minulle ne antoivat uuden, syvemmän näkökulman Venäjän sisäiseen kehitykseen.
